Se oli lämmin ja aurinkoinen keskikesän päivä. Sinä kesänä niitä päiviä oli paljon. Myöhemmin moni muisteli, ettei sinä vuonna keskikesällä satanut kertakaan.
Martti oli livahtanut luvatta ongelle. Mukaan oli lähtenyt myös neljä vuotta nuorempi pikkuveli Kauko. Onkipaikalla heitä odotti kuitenkin íkävä yllätys. Joki oli täynnä tukkeja, joiden uitto oli keskeytetty. Kukaan ei vielä osannut arvata, mitä tulisi merkitsemään se, että uitto jäisi niille sijoilleen koko kesäksi – siis että joen pohjaan painuneita vettyneitä tukkeja nosteltaisiin uomasta vielä vuosia myöhemmin.
Lisäksi joen töyräällä kaksi vanhempaa uittomiestä kallisteli eväspulloja niin tarmokkaasti, että Martti epäili miesten juovan viinaa. Vastoinkäymiset saivat pienet kalamiehet palaamaan suorinta tietä takaisin kotiin.
Martti oli käynyt kaksi luokkaa kansakoulua. Ensimmäinen vuosi tosin alkoi kangerrellen, kun yhtenä marraskuun lopun päivänä koulumatkalla, Välilän Martan ja Iikan talon kohdalla, tuli vastaan varhemmin kouluun lähteneitä. He kertoivat, ettei kouluun ollut menemistä: oli syttynyt sota, ja koulu oli pantu kiinni.
Ja kiinni koulun ovet pysyivät kaikki ne 105 kunnian päivää, jotka talvisota kesti. Rauhan palattua koulunkäyntiä jatkettiin kevättalvesta normaalia pidemmälle kesään, jotta ainakin osa menetetystä ajasta olisi saatu kiinni. Toinen luokka sujuikin sitten kommelluksitta välirauhan suojissa.
Viesti saapuu
Epäonniselta onkireissulta palattuaan Martti nautiskeli iltapäivän auringosta puojin ovella yhdessä vanhemman veljen Matin ja tämän naapurissa asuneen kaverin, Niemelän Pentin kanssa. He havahtuivat, kun kaksi miestä kiirehti pihan poikki tupaan.
Martin vanhin veli Tauno ja hänen täsmälleen kaksi vuotta vanhempi serkkunsa Eetu Savilampi, eli Palokankaan Eetu palasivat keskeytyneeltä kyläreissulta. Nämä jo talvisodassa taistelleet poikamiehet olivat hetkeä aiemmin lähteneet kirkolle liittyäkseen ikäistensä seuraan. Matka oli kuitenkin katkennut jo ennen perille tuloa. Miehet olivat saaneet viestin, joka sai heidät kääntämään pyörät kiireen vilkkaa takaisin kotia kohti.
Mistä ja miten miehet olivat tiedon saaneet, sitä ei Martti tiennyt. Mutta viestin sisällöstä ei ollut epäselvyyttä: liikekannallepanomääräys oli annettu ja Martin kotitalon Anttilan osalta se merkitsi lähtökäskyä Taunon ohella myös talon isännälle Matti Kariojalle.
Miehet pakkasivat reppunsa ja lähtivät kirkolle illan kähmässä. Kestilän kirkonkylään oli välirauhan aikana rakennettu parakkeja miesten henkilökohtaisten aseiden ja muiden varusteiden säilyttämistä varten.
Kun pataljoona oli koottu, se siirtyi itärajalle ja asettui asemiin osaksi niitä joukkoja, joita komensi kenraali Hjarmar Siilasvuo. Taunosta seuraava veli Toivo oli suorittamassa asevelvollisuuttaan, mistä hänet komennettiin suoraan rintamalle. Siellä hän liittyi samoihin joukkoihin isänsä ja vanhemman veljensä rinnalle.
Miehet vähissä
Vanhempien miesten lähdettyä Anttilassa oli heinä tekemättä ja vilja korjaamatta. Tyttäriä talossa oli neljä – Taimi, Toini, Annikki ja muutaman kuukauden ikäinen Aino. Naisväen tueksi taloon jäivät miehiksi 14-vuotias Matti, 9-vuotias Martti, 7-vuotias Pauli, 5-vuotias Kauko ja 3-vuotias Veikko.
Vuonna 1939 valmistuneessa uudessa navetassa oli parhaimmillaan ammunut kymmenen lypsävää. Mutta tuona kesänä luku oli pienempi, sillä lihanluovutus oli vaatinut osansa. Kyseessä oli kertaluontoinen luontaisvero, jolla ne talonpojat, joilla siihen oli varaa, vuonna 1940 osallistuivat talvisodan rintamajoukkojen muonitukseen. Anttilan navetasta tähän tarkoitukseen uhrattiin Kaunokki.
Talossa oli myös kantakirjatamma, jolla oli vuoden ikäinen varsa Pontus. Hevonen ei joutunut sotapalvelukseen sen paremmin talvi- kuin jatkosodassakaan. Naapurin Niemelästä oli hevonen viety talvisotaan. Se selvisi hengissä, mutta palasi hevosenpäätautiin sairastuneena. Se kuihtui silmissä ja loppu tuli nopeasti välirauhan kesänä.
Anttilan tila oli Korkalan entinen torppa, joka oli saanut nimensä ensimmäisen asukkaansa mukaan. Matti Karioja lunasti torpan itselleen 18-vuotiaana vuonna 1915. Tuohon aikaan tuvan ympärillä oli ollut vain parikymmentä aaria kuokosta. Seuraavien vuosikymmenten saatossa uusi isäntä raivasi poikineen suota niin, että pihapiiristä katsottaessa saa yhä siristää silmiään, jos mieli nähdä ilman koneita syntyneiden peltosarkojen ja niitä halkovien valtaojien toiseen päähän. Sitä itse kuokittua maata isä ja pojat lähtivät sotaan puolustamaan.
Naiset astuvat remmiin
Anttilassa heinäntekoon päästiin kuukausi miesten lähdön jälkeen. Työ aloitettiin aropelloilta, jotka oli liitetty tilaan emännän perintönä. Talossa oli yhden hevosen vetämät niitto- ja haravakoneet, mutta mistä löytää niille ohjastaja?
Matti kyllä arveli tehtävästä suoriutuvansa, mutta Sofia-äidin päätöksellä tuo tyystin miehinen työ annettiin tyttäristä vanhimmalle, 18-vuotiaalle Taimille. Häntä kävi työhön opastamassa Niemelän Pentin nuorena invalidisoitunut isä Paavo. Viikon ajaksi heinäntekoon saatiin avuksi myös Anttilan isännän ikäinen Onnelan Hannes, jota ei oltu komennettu sen paremmin talvi- kuin jatkosotaankaan.
Heinäpellolla Martin työnä oli ojanpyörtäneiden haravoiminen, heinän vastaanotto kuorman päällä sekä sen polkeminen ladossa. Keskipäivällä työmiehille tuotiin kahvin korviketta. Kerran sitä nautittaessa Onnelan Hannes osoitti ladon lattialla levännyttä Marttia, ja kysyi: “Onkohan meidän elämä tällaista vielä silloinkin, kun tuo on minun ikäiseni?”. Tuolloin ei kukaan voinut antaa kysymykseen varmaa vastausta.
Säät suosivat ja heinä saatiin tehtyä. Samoin vilja korjattua. Avuksi tuli jälleen kaksi korkean ikänsä vuoksi asepalveluksesta vapautettua naapuria, Kössärin Kalle sekä Koskelan Jokke, Anttilan isännän siskon mies. He niittivät viljan viikatteella ja nuoremmat sitoivat lyhteet.
Anttilan talossa pahin ahdinko hellitti ennen seuraavaa kesää, kun jatkosodan hyökkäysvaihe päättyi ja asemasota alkoi. Vanhimmat ikäluokat vapautettiin palveluksesta kevättalvella 1942 – heidän joukossaan asevelvollisuutensa jo vuosina 1918-20 suorittanut Anttilan isäntä. Häntä ei tultu hakemaan edes silloin, kun puolustus Karjalan kannaksella murtui kesällä 1944 – naapurista sen sijaan joutui kolme vuotta nuorempi isäntä lähtemään, vielä kerran, varmistamaan torjuntavoittoa.
Lapsuuden loppu
Röhön suunnalla taistellutta Toivoa pyydettiin heinäkuun 18. päivänä 1942 oppaaksi muualta siirretylle tiedustelujoukkueelle. Kylkimiina räjähti, kun joukkuetta johtanut nuori vänrikki oli sen kohdalla. Hän ei selvinnyt. Takana tullut Toivo sokeutui loppuiäksi. Tiedon asiasta toi Anttilaan äiti, joka oli ollut Oulussa sairaalassa haavoittunutta poikaansa tervehtimässä. Tuvassa olivat emännän saapuessa vain isäntä ja Annikki, joka muistaa yhä elävästi, kuinka isä saattoi viestin kuultuaan vain itkeä.
Haavoittuessaan Toivo oli poikamies. Näin hän ei koskaan nähnyt kuntoutuksessa tapaamaansa vaimoaan Marjattaa, ei tytärtään eikä kahta poikaansa. Mutta hän eli antoisan ja pitkän elämän – ja liittyi lopullisesti parikymmentä vuotta aiemmin kuolleen veljensä Taunon ja muiden sankarien seuraan vasta lähellä 90 ikävuoden virstanpylvästä.
Tauno kävi sodan pisimmän kaavan jälkeen. Asevelvollisuudesta suoraan talvisotaan. Jatkosodassa Louhen epäonnistuneesta valtausyrityksestä Karjalan kannaksen torjuntataisteluihin. Sieltä Tornion maihinnousun kautta Lapin sotaan, mistä hänet kotiutettiin vasta loppuvuodesta 1944.
Kesäkuun 15. päivä vuonna 1941 oli sunnuntai. Sinä päivänä päättyi Martti Kariojan lapsuus kestettyään kokonaiset yhdeksän vuotta, kolme kuukautta ja 14 päivää.
Martti Kariojan kertomuksen perusteella muistiin merkitsi Jarmo Mäkelä 10.11.2013.