Vuonna 1946 tapahtui jotain sellaista, mikä avarsi kymmenvuotiaan maailmankuvaa sanomattomasti ja antoi muisteltavaa koko elämän ajaksi. Kevätlukukauden aikana harjoittelimme voimisteluohjelman esityskuntoon ja esitettäväksi lukukauden lopuksi koko oman tarkastajapiirin yhteisillä voimistelujuhlilla Kajaanin vesitornin kentällä. Osallistumisoikeus oli alueen kaikilla III – VI luokan koululaisilla. Varojen keräämiseksi teimme käsitöitä, kuten ainakin varpuvispilöitä ja hierimiä tai jotain muuta vastaavaa tavaraa myyjäisissä myytäväksi. Myyjäiset pidettiin toukokuun lopulla. Matka oli kolmipäiväinen ja se taittui siten, että kotikoululta noustiin Puhakan Matin Opel -merkkisen kuorma-auton lavalle ja matkustettiin näin noin 40 kilometriä Nuojuan rautatieasemalle. Kyyti oli ensimmäinen autokyytini. Asemalla näin ensi kerran rautatien ja junan. Tuntui ihmeelliseltä, että juna pysyi kovassa vauhdissa kiskoilla. Eräät meistä ehtivät myös kokeilla kuinka sileäksi pikku kolikko junan alla menee. Junan kolmannessa luokassa matkustimme sitten Kajaaniin. Juhlien yhteydessä Kajaanissa sain käydä ensikerran elokuvissa. Siitä muistan hassun, viiksekkään, ulkonevin jaloin kävelevän ja sateenvarjoa kädessään pyörittävän miehen, jolla oli yhtä hassu, mutta paksumpi kaveri. Olen sittemmin oppinut tuntemaan Chaplinin tuotantoa enemmänkin. Samoina päivinä oli meillä tilaisuus, jossa ensikerran näin flyygelin ja kuulin sillä “livenä” soitettavan. Soitettu teos oli Für Elise; pim, pom, pim, pom, pim, pom….jne. Se oli ihmeellistä ja ihanaa. Se jäi soimaan pysyvästi mieleeni. Näiden päivien aikana tuolla matkalla tapahtui tämä kaikki. Se kaikki oli ennen kokematonta, niin jännää ja ihmeellistä. Matka avarsi todella lapsen kuvaa maailmasta, jossa radiokaan ei ollut vielä läheskään joka taloudessa. Puhelimia oli vieläkin harvemmassa. Kokemukset matkalla syöpyivät iäksi lapsen muistiin.
Kauko Karioja