Häähumua

Pariisin rauhansopimuksen vuonna 1947 oli juhannuksen edellinen sunnuntai aurinkoinen ja lämmin. Minä olin yksitoistavuotias. Sain silloin matkustaa yhdessä sukuni ja naapureitteni kanssa Veljekset Helanderin “onnikalla” vanhimman veljeni Taunon häihin Tavastkengälle. Hääpaikkana oli morsiamen kotitalo ja se oli toisessa pitäjässä. Sinne oli matkaa ehkä vajaa 40 kilometriä. Tuo matka oli minun ensimmäinen bussimatkani. Kun äiti ei ollut halukas päästämään minua sille matkalle mukaan, olin minä uhannut vaikka kävellä sinne, jos en pääse toisten mukana. Sopu kuitenkin syntyi ja pääsin mukaan. Jo automatka ennen kulkemattomia teitä myöten hehkeimpään kesäaikaan oli elämys. Hääparin vihki ulos levitetyn maton päällä morsiamen kotiseurakunnan pappi, jolla oli ruotsalainen nimi. Se seikka lisäsi tilaisuuden eksotiikkaa. Alkuilta meni aterialla ja aikuisten touhuja seuratessa sekä pihapiiriin tutustumisessa. Tanssipaikaksi oli kyhätty tasaiselle paikalle laudoista lava. Sen läheisyydessä tapahtuva toiminta kaikkinensa kiinnosti kovasti. Tanssin tahdittajana toimi hääparille tuttu haitarin soittaja. Sitä oli jännä seurata. Toisilla oli lystimpää kuin toisilla. Appiukoillakin näytti olevan erittäin mielenkiintoista peltoihin tutustuminen. Tuntui kuin illan tunnelma olisi alkanut olla mielenkiintoisimmillaan, kun meidät vähäisimmät komennettiin nukkumaan aitan ylisille. Se ei mieltä ilahduttanut. Nämä ennen kokemattomat aikuisten juhlat olisivat tarjonneet kosolti uusia kokemuksia. Toteltava oli ja ne jäivät kokematta. Haitarin soitto kantautui kuitenkin hiukan aittaankin ja hääparin valitsemana häävalssina soitettu “Kielon jäähyväiset” toimi meille haikeana unimusiikkina. Hyvät unilahjat takasivat sen, että jäi havaitsematta missä kunnossa ja milloin kukin häävieras tai talonväki kallistui yöpuulle pirtissä, kamarissa tai aitoissa. Häät olivat minulle ennen kokemattomat juhlat, joten ne avasivat jälleen uusia ikkunoita vähitellen avartuvaan maailmaani. Niistä jäi muistiini mieluisa muistijälkiä.

Kauko Karioja