Se oli sinä vuonna (1947), kun aistin ympäristöni pettymyksen lehdissä ja radiossa kerrottuun uutiseen rauhansopimuksesta, joka oli solmittu jossakin Pariisissa. Uutinen kertoi konferenssin päättäneen vahvistaa ne rauhan ehdot, jotka oli määritelty Suomen ja Neuvostoliiton kesken Moskovassa vuonna 1944. Yhdyin tunnoillani minäkin yleiseen pettymykseen. Olinhan aloittanut kansakoulun aikana, jolloin Talvisodassa menetetyt alueet olivat vallattu takaisin. Asian esillä olo oli ollut ilmeisen väistämätöntä myös opetuksessa. Kartat olivat vielä virallisesti päivittämättömät. Muistankin erityisesti ison, karttatelineeseen nostetun, Tarton rauhan mukaisen Suomen kartan, johon oli väriliidulla väkivaltaisen näköisesti vedetty vuoden 1940 Moskovan välirauhan mukainen raja. Kartasta kumpuavat tiedot olivat varmaan näin ollen opetuksessa tärkeänä, vaikkakin ehdollisina esillä. Kun siten Moskovan rauhanehdot kertoivat karut vaatimuksensa, jäi niistä käyty yleisen keskustelun sävy mieleen. Luovutetut alueet ja sotakorvaukset, samoin kuin säännöstelyyn liittyvät kansanhuollon ohjeet säännöstelykortteineen olivat tärkeitä keskustelun aiheita. Sodan tappiot koettiin ankarina, joten Pariisin rauhankonferenssin läpihuutojuttuna hyväksymät vuoden 1944 Moskovan rauhanehdot koettiin sittenkin pettymyksenä, vaikka odotuksetkin lienevät olleet ehkä vain katteettomia toiveita. Nuoren pojannaskalin mieleen tuosta tunnelmasta jäi kuitenkin muistijälki.
Kauko Karioja