Luontoa harrastavina viikareina meillä oli joka kesä elättinä jokin luontokappale. Elätti saattoi olla milloin suopöllö tai kaksi, milloin varis, harakka, kanahaukka tai jänis. Joka kesä kuitenkin jokin eläin. Toimme ne veljieni kanssa tekemiltämme luontoretkiltämme, eikä sitä silloin yltänyt estämään mitkään säännöt. Eräänä vuonna, joka taisi olla 1953, minun nuorempi veljeni Veikko oli tuonut eläteiksi lentoon lähtöä harjoittelevat variksen ja harakan poikaset. Variksen nimi oli Nakke ja harakan nimi Nikke. Ne söivät jokseenkin samaa ruokaa kuin mekin. Välillä kaivoimme kuitenkin eläteille herkkupaloiksi laitumelta lehmän lantakasasta sittiäisen tai pienimme kyyn suo-ojan penkalta, pyydystimme myyriä pelto-ojista tai sammakoita saviroopista. Elätit elivät alkuvaihetta lukuun ottamatta vapaina pihapiirissä. Kutsuimme niitä syöttökaukalolle nimiä huutamalla: nikke-nakke-nikke-nakke-nikke- nakke. Ne tulivat. Lehahtivat muutaman metrin päähän maahan ja vääntäytyivät siitä tyylillään kaukalolle. Varis asteli kuin “täti Moonika” pyrstöään puolelta toiselle heittäen. Harakka hypähteli tasajalkaa ja välillä pysähtyen päätään kallistellen. Veikeitä vekkuleita molemmat. Isä ei vain oikein tahtonut niitä ymmärtää. Ne kun saattoivat liata portaita ja jopa varastella joitakin kirkkaita esineitä. Pyrkipä ne joskus myös sisälle avoimesta ikkunasta. Erään kesän elättiharakalle se virhe koituikin kohtaloksi, kaiketi kuitenkin tarkoittamatta. Isä oli jonakin sunnuntaina hätistellyt sitä ulos ikkunalta piispuulla eli haravan piikkien raaka-aineeksi kuoritulla ja kuivatulla pihlajan oksalla. Harakka olisi ollut jälleen kerran tulemassa sisälle. Piispuu oli osunut vähän liian kovasti harakkaa päähän. Näin myöhemmin selvisi. Isältä sitä kuitenkin ei voinut tivata vaikka aavistelimme jotakin sellaista syyksi harakan katoamiseen.
Tuon kesäisen elättiharakan osalta tapahtui jotakin aivan outoa ja ennen kokematonta. Nikke asusti pihapiirissä ja eräänä aurinkoisena päivänä kun puuhastelimme jotakin pihalla, se hypähteli karjan kuljetusta varten pihan reunalle kyhätyllä riukuaidalla. Keikisteli päätään ja hypähteli sivuttain riu´ulla. Katseli meidän touhuja ja keikisteli taasen kuin kontaktia etsien. Kuin huomaamatta se alkoi jutella: nakke-nakke-nakke, nakke-nakke. Se piti taukoa, keikisti taas päätään ja jatkoi, nakke-nakke-nakke, nakke- nakke. Tuollaisina sarjoina se toisteli variksen, elättikaverinsa nimeä kunnes lehahti johonkin uuteen paikkaan. Olimme ymmällä. Puhuiko se? Se puhui! Harakka puhui! Sen ääni oli jutustava, rauhallinen ja syvä kurkkuääni. Ei sellaista mikään harakka aikaisemmin meille ollut jutellut. Ääntely muistutti elävästi meidän omaa kutsuamme, jolla kutsuimme elättejä syömään. Monet vieraatkin todistivat sen, kun se tallin harjalla istuen alkoi samanlaisen jutustelun havaitessaan liikettä pihalla. Nikke, tuo harakka, oli todella oppinut puhumaan. Maailmani oli taasen avartunut uudella ja erikoisella kokemuksella.
Kauko Karioja
